On syksy joskus 2010-luvun alussa, kun kuulen ensimmäisen kerran Vaarojen maratonista. Samana kesänä olemme käyneet Kolilla patikoimassa parin kilometrin reitin huippujen ympäri. Mietin kivikkoista ja juurakkoista polkua, jalat hapottavia nousuja ja pelottavan jyrkkiä laskuja. Miten kukaan voi juosta siinä maastossa?
Saavun Joensuuhun torstai-iltana ja jatkan matkaa Kolille perjantaina. Perjantain aikana järjestäjien Facebookiin alkaa kilahdella päivityksiä: Kolilla on lumimyrsky. Kun haemme numerot illalla kisakeskukselta, en todellakaan kadehdi pimeään ja kylmään metsään iljanteisille poluille starttaavia ultrajuoksijoita.
Lauantai-aamuksi sää on kirkastunut ja suurin osa lumesta sulanut. Päivästä luvataan kaunista ja kohtuullisen lämmintä. Vaihdan viime hetkellä ohuemman paidan. Perhosia vatsassa suuntaan stattialueelle.
Ukko-Koli – Kiviniemi
Jättäydyn viimeiseen lähtöryhmään, joka lähtee sujuvasti liikkeelle alkuun helppokulkuista polkua pitkin. Olen etukäteen päättänyt kulkea alkumatkan kevyttä mukavuusvauhtia ja pidän suunnitelmasta kiinni. Ilma on raikas ja helppo hengittää.
Jo muutaman ensimmäisen kilometrin aikana reitin kunto alkaa käydä selväksi: mutaa, mutaa ja lisää livettävää upottavaa mutaa. Mäkrävaaran ja sitä ympäröivien pienempien mäkien myötä myös oman kuntoni puutteet ja vahvuudet alkavat tulla esiin: samat juoksijat menevät ylämäessä ohi ja tulevat alamäessä selkä edellä vastaan. Maisemat vielä hieman aamu-utuisen vaaran laelta ovat huikaisevat.
Toukokuu 2016. Saatan vaihto-opiskelijaystäväni paikallisen juoksutapahtuman lähtöviivalle. Takaraivoon jää ajatus: ”Miksen minäkin?” joka muuttuu pian muotoon: ”Jospa minäkin.” Käyn yhdellä testilenkillä ja laitan arvan vetämään Vaarojen maratonin 14 kilometrin matkalle.
Havukanahon jälkeen otan etumatkaa siihen asti samaa tahtia kulkeneisiin juoksijoihin. Maasto kumpuilee ylös alas, mutta polku on pääosin helppokulkuista. Jauholanvaaran päältä aukeaa leveä baana loivaan alamäkeen, ja hetken tunnen lähes lentäväni. Mäen alla kohtaan kävellen etenevän maratoonarin, joka valittaa pohjekramppeja. Tarjoan suolaa ja napsin itsekin muutaman kiteen. Ohitan toisen ryhmän, joka on pysähtynyt evästauolle.
Saavun Kiviniemen lautalle hyvävoimaisena vajaassa kolmessa ja puolessa tunnissa, kuten olin suunnitellutkin.
Kiviniemi – Peiponpelto
Huolossa täytän vesisäiliön, syön banaania ja lähetän tilannetekstarin mökkikavereille. Nyt reitillä on myös ultrasarjojen juoksijoita. Matka jatkuu ensin hiekkatietä ja sitten koko ajan teknisemmäksi käyvää polkua loivaan ylämäkeen. Oikea etureisi on alkanut ilmoitella itsestään jo ennen Kiviniemeä, ja nyt myös lonkankoukistaja yrittää laittaa vastaan. Tulee kiva loppumatka, mietin.
Sitä mukaa kun maasto vaikeutuu ja vauhtini hidastuu, mielialani alkaa laskea. Tiedän entuudestaan, että näillä kilometreillä askel yleensä alkaa painaa. Nyt edessä ovat vielä reitin pahimmat nousut. Jäljellä oleva matka tuntuu juuri nyt täysin mahdottomalta. Kunhan pääsen Ryläyksen yli, selviän kyllä lopustakin, yritän kannustaa itseäni. ”Maliin menee!” huikkaa ohittamani retkeilijä. Tästä muodostuu mantrani loppumatkaksi.
Yritän juosta vähiä tasaisia osuuksia, mutta totean nopesti, että jalka ei nouse tarpeeksi kivikoissa ja juurakoissa loikkimiseen. Seuraan kellosta valoisalla maaliin pääsyn karkaamista yhä kauemmas, mutta en voi asialle mitään. Enää ei ole puhettakaan, että ohittaisin ketään tai edes roikkuisin toisten juoksijoiden peesissä. Vähän ennen Ryläyksen huippua myös aiemmin jättämäni maratoonarit menevät ohi. Huomaan jossain kohti unohtaneeni syödä tarpeeksi usein. Murehdin eväiden riittävyyttä, jos matkaan meneekin enemmän aikaa, kuin olin ajatellut.
Lauantaina toinen syyskuuta 2017 juoksen ensimmäisen maratonini Nuuksiossa. Matka menee niin hyvin, kuin ensikertalainen voi toivoa. Maalissa olo on euforinen, jopa hieman epäuskoinen. Minä todellakin tein sen!
Vihdoin Ryläyksen näköalatorni ilmestyy puiden takaa. Tekstaan kavereille: ”V***n Ryläys mutta pääsin huipulle. Tässä voi vähän kestää näillä jaloilla.” Heti huipulta alas lähtiessä vesisäiliö korahtaa tyhjyyttään. Huoltoon on viitisen kilometriä. Tämäkin vielä.
Yritän keskittyä ratkomaan pulmia yksi kerrallaan. Jalat eivät tunnu hyvältä, mutta eivät myöskään niin pahalta, että antaisivat aihetta keskeyttää. Tasaiselle päästyäni huomaan ilokseni, että pystyn edelleen juoksemaan helpot osuudet lähes kivuttomasti. Pidän vähän reippaampaa tahtia kuin muuten, koska haluan juomapisteelle mahdollisimman pian. Ystävällinen ultrajuoksija antaa minulle vettä sen verran, että saan geelin huuhdottua alas. Tämä on polkujuoksussa parasta: tuntemattomatkin tsemppaavat ja auttavat.
Peiponpelto – Ukko-Koli
Peiponpellon huollossa täytän vesisäiliön ääriään myöten täyteen, järjestelen loppumatkan eväät repun etutaskuihin ja kytken kellon varavirtalähteeseen. Tästä eteenpäin reitti kulkee tuttuja helppoja polkuja. Aiemmin kiristänyt reisi vertyy vähitellen uudelleen kevyemmässä maastossa.
Pääsen hetkeksi hyvään vauhtiin, kunnes olo alkaa tuntua epämääräisen huteralta. Käyn läpi mahdollisia syitä: kunto loppu, energiat loppu, nestetasapaino pielessä. Kun jalat ja keuhkot on käytetty, loppumatka mennään sisulla. Otan energiaa ja suolaa tiuhempaan tahtiin, ja hutera tunne helpottaa vähitellen.
Vaarojen maratonia edeltävällä viikolla huomaan kyseenalaistavani, miksi olen taas laittamassa itseni tällaiseen rääkkiin. Joskus halusin kai todistaa itselleni jotakin, nyt se ei enää tunnu merkitykselliseltä. En suoraan sanottuna tiedä, miksi olen lähtemässä tälle matkalle – mutta tiedän, etten aio luovuttaa nyt.
Löydän jostain uutta päättäväisyyttä aiempien synkkien ajatusten tilalle. Tiedän pääseväni maaliin, jos vain jatkan jalan laittamista toisen eteen. Jyrkissä alamäissä polvia koskee niin, että on pakko hidastaa vauhtia, mutta tasaisella ja loivissa alamäissä juokseminen ei tunnu kävelyä pahemmalta. Itseasiassa jalkoihin koskee yllättävän vähän.
Jossain Mäkrävaaran itäpuolella tuttu joensuulainen ultrajuoksija ottaa minut kiinni ja jää rinnalle useamman kilometrin ajaksi. Olen äärimmäisen kiitollinen seurasta – jutustelu vie ajatukset hetkeksi pois matkan pituudesta ja väsymyksestä.
Hämärä alkaa hiipiä kuusikon varjostamalle polulle Pikku-Kolille kiivetessämme. En enää katso kelloa, aika on muuttunut toisarvoiseksi. Väsymys ja maalin lähestyminen nostavat pintaan sekalaisen joukon tunteita. Lupaan itselleni, että maalissa saan itkeä helpotuksesta, nyt on keskityttävä sinne selviytymiseen.
Satamaan viettävässä alamäessä juurien ja kivien erottaminen alkaa olla vaikeaa. Olen jo kaivamassa lamppua esille, kun huomaan tien näkyvän puiden raosta. Rantatiellä pidän sen verran vauhtia kuin jaloista vielä sovinnolla irtoaa. Ennen viimeistä nousua sytytän otsalampun.
Muistan viime kerrasta loppunousun kilometrikyltit, pari tasaista pätkää, aukean ja maatilan ohituksen. Väsymys ja jalkojen kipu ovat painuneet jonnekin taka-alalle, keskityn vain askel kerrallaan lyhenevään loppumatkaan.
Maalialueen kuulutukset kantautuvat polulle ennen kuin hotellin valot tulevat näkyviin. Punaisen maton juoksen, askel on lähes kevyt. Maalissa olo on yhtäkkiä rauhallinen, käytännöllinen; kävin kai koko tunnevuoristoradan läpi jo matkalla. Kuuluttaja kertoo minun tulleen maaliin juuri alle kymmenen tunnin.
Jälkipuinti
Olin tutustunut Vaarojen maratonin maastoihin etukäteen, mutta silti reitti oli kokonaisuutena rankempi, kuin osasin kuvitella. Paremmalla harjoittelulla olisin ehkä selvinnyt paremmassa ajassa ja ilman reisiongelmia. Joka tapauksessa olen aika varma, että Ryläyksen pitkä raastava nousu syö ketä tahansa siinä kohti, kun matkaa on jo yli puolet takana.
Vaarojen maraton koetteli niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta toi esiin myös voimia, joita en tiennyt minulla olevan. Jos fyysisen väsymyksen antaa kasvaa pään sisällä epätoivoksi, matkasta tulee kaksin verroin raskaampi. Opin tämän Kolilla lauantaina. Olen silti äärettömän tyytyväinen, etten luovuttanut, vaan löysin jostain vielä uutta virtaa loppumatkaan.
Lauantain ja sunnuntain välinen yö meni levottomasti kipeiden jalkojen kanssa, mutta sen jälkeen olo on helpottanut nopeasti. Lauantai-iltana kisajärjestäjien tarjoama keitto, rentoutuminen kylpylässä ja second dinner hotellin ravintolassa palauttivat takaisin elävien kirjoihin.
Vaikka Ryläyksellä ehdin jo vannoa muutamaan kertaan ei enää ikinä, nyt ajatukset kääntyvät jo ensi kauteen. NUTS Karhunkierroksen ilmoittautuminen alkaa tiistaina – vielä pitäisi valita matka.
Sisunainen 
Yksi kommentti artikkeliin ”Vaarojen maraton 42,5km 2018”