Juoksen yksin sumuisessa metsässä. Tihkusade tuntuu viileältä kasvoilla, mutta takkia ei tarvitse liikkeen tuottaman lämmön ansiosta. On vihreää, raikasta ja hiljaista joen etäistä kohinaa lukuunottamatta. Hetken olo on epätodellinen: olenko oikeasti tässä vai näenkö unta?
Lähdemme matkaan Oulangan luontokeskukselta muutaman ystäväni kanssa ja taitamme ensimmäiset kilometrit yhtä matkaa. Jossain kohti jään jälkeen, mutta en ole huolissani, ehdin nähdä heitä myöhemminkin. Tämä matka tuntuu enemmän olemiselta kuin menemiseltä. Olemme kaikki täällä yhdessä, vaikkemme joka hetki kulkisi fyysisesti yhtä matkaa.
Heittäydy täysii / mitä ikinä teekin / ja elä nyt missä ikinä meetkin.
Yritän katsoa kellosta kahdeksan kilometrin väliajan, neljänneksen ensimmäisestä etapista, mutta matkaa onkin yhtäkkiä kulunut melkein yhdeksän kilometriä. ”Tämähän on hyvä tilanne”, vitsailen kanssakulkijoille. Kilometrit taittuvat lähes huomaamatta.
Rukalle ajaessamme pohdin ääneen, kuinka erilainen tunnelmani on kuin ennen Vaarojen maratonia viime syksynä. Samaa mietin nyt juostessa. Matkan pituus ei pelota, askel ja ennen kaikkeaan mieli on kevyt. Huomaan hieman yllättyen, että minulla on jopa oikeasti hauskaa. Juoksu on elämän kuva, sanotaan. Viime syksynä olin henkisesti puhki kuormittavan työn ja elämäntilanteen epävarmuuden takia. Nyt elämän peruspalikat ovat kunnossa.
Tee mitä se vaatii / ja pääset kyl maaliin / tää on se fiilis mitä etsit.
Kitkajoen rantapolku on vielä teknisempää kuin olin etukäteispelotteluista uskonut. Märkä sää tekee maan mutaiseksi ja juuret petollisiksi. Etenen pahimmat paikat pienin askelin polun viereisistä puista tiukasti kiinni pitäen. Jo alkumatkasta ohitamme useamman avaruuslakanoihin kääriytyneen juoksijan, joiden ympärillä häärii joukko auttajia. Kun itse liukastun puunjuureen joenrannassa, kaksi miesjuoksijaa on heti huolestuneena vieressä varmistamassa, pystynkö jatkamaan, vaikka selviän pelkällä henkisellä kolauksella.
Hetkeä myöhemmin näen kaksi tuttua selkää edessä. Innostun hetkeksi, kunnes pääsen rinnalle ja kuulen uutiset: toinen ystävistäni on nyrjäyttänyt nilkkansa ja toisella on polvi kipeä. Kävelemme nilkkansa satuttaneen ystävän kanssa kunnes saamme varman tiedon, että hän pääsee järjestäjien evakointipisteelle. ”Loukkaantuneen auttaminen on aina tärkeämpää kuin oma juoksusi.”
Polku yhdistyy tuttuun 34 kilometrin reittiin. Puolivälin etappi tulee ja menee. Jalat tuntuvat edelleen tuoreilta ja juoksu on kevyttä. En ole edennyt vauhdilla, mutta se ei ole tarkoituskaan. Jos olisin kolmenkympin sarjassa, olisin kohta perillä. Tuntuu, että silloin matka loppuisi aivan kesken.
Tää on mun hetki / jos mä päätän niin / otan tän / mä otan tilanteen haltuun.
Vajaassa neljässäkymmenessä kilometrissä alan tuntea taitetun matkan jaloissa. Pian alkavat Konttaista edeltävät pienempien kukkuloiden ylitykset. Monet helpot osuudet ovat tallautuneet sadepäivän ja tuhansien juoksijoiden jäljiltä liukkaaksi liejuksi. Kärsimys kumuloituu nopeasti. En muista tsemppibiisien lyriikoita, joten keksin omia.
Don’t stop believing / you’ve already made it this far / don’t stop believing / you’re gonna finish this run.
Uppoan kuplaan, jossa en kiinnitä huomiota juuri muuhun kuin edessä olevaan polkuun, milloin pystyn juoksemaan, milloin on turvallisempaa kävellä, milloin pitää muistaa ottaa geeli, vai tekisikö sittenkin mieli suklaata, kuinka märät vaatteet alkavat tehdä olon kylmännihkäeksi takista huolimatta.
Don’t stop believing.
Missä se Konttaisen vaara oikein viipyy?
Don’t stop believing.
Askelta toisen eteen, pysy liikkeessä. Juokseminen ei tunnu sen pahemmalta kuin käveleminen.
Don’t stop believing / you’ve already made it this far.
Ensimmäisellä kerralla tällä reitillä mutkan takaa esiin piirtyvä Konttaisen vaara oli järkytys. Nyt saan voimaa tutusta näystä. Enää niin vähän jäljellä.
Don’t stop believing / you’re so gonna finish this run.
”Tämän mäen jälkeen on ihan heti huolto”, huikkaan Konttaisen juurella voimia kerääville juoksijoille.
”Olisipa siellä kuumaa kaakaota ja puolikas pizza”, joku vastaa.
”Oi pizzaa! Ja sauna!”
Huoltoteltassa nappaan kourallisen evästä, vaihdan nopeasti kuivan paidan ja kääriydyn armeijavilttiin mutustamaan banaania. Viereen tulee seurue, josta yksi on silminnähden kalpea ja huonovointinen. Toimitsijat maanittelevat naista Rukalle lähtevään raatotaksiin. Ensiapuhenkilö vilkaisee arvioiden minuakin viltin takia, mutta jättää rauhaan.
Lähden kapuamaan tuttua ylämäkeä heti kun olen saanut huoltotoimet hoidettua; viltistä huolimatta pysähtyessä on tullut kylmä. Olen väsynyt ja jalkoihin sattuu, mutta olen edelleen hyvävointinen eikä mitään ole rikki. Konttaisen huolto antaa energiaa sekä fyysisesti että henkisesti. Kunhan jaksan vielä tämän viimeisen etapin, vaikka kuinka hitaasti, pääsen maaliin.
En tajuu miten saat tän toimii / sul täytyy olla supervoimii / pysyt kasassa et hajoo / nouset ylös vaik alat vajoo.
Sumussa maisemia ei näe ja oman sijainnin hahmottaminen on vaikeaa. Muistan edelliskerroista ensimmäistä tunturia edeltävät pienemmät mäet, mutten Valtavaaran valehuippuja. Alan jo huolestua, onko tuntureita sittenkin useampi kuin muistin, kunnes palovartijan tupa tulee viimein sumun keskeltä näkyviin.
Asettelen jalkani huolellisesti liukkaille kiville ja roikun välillä kaksin käsin kaideköysissä. Ohitan harvoilla tasaisilla pätkillä joitakin juoksijoita, ja päästän heidät taas seuraavassa mäessä ohi. Silti loppumatka vähenee tasaisen varmasti jokaisella askeleella.
Valot pimeyksien reunoilla / ovat toisinaan himmeitä ja harvassa / sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit oppaaksesi valjastaa.
Vihdoin Rukan laskettelurinne kohoaa edessä. Sadat harjoittelutunnit, kuukausien ajan hinkatut peruskestävyyslenkit, iltapimeällä tehdyt rappustreenit ovat johtaneet tähän hetkeen. Kaikista epäilyistä, polvivaivoista, elämänmyllerryksistä, puolitoista viikkoa sitten saadusta astmadiagnoosista huolimatta. Vaikka minun piti olla se tyttö, josta ei ainakaan ole juoksijaksi.
Alamäki on pakko linkata kävelyvauhtia, mutta maalisuoralla pakotan jalkani loppukiriin. Heitän yläfemmat punaisella matolla ja kiidän viimeiset askeleet, jotka tekevät minusta ultrajuoksijan – melkein päin maalikaaren takana mitaleja jakavaa toimitsijaa.
Illan mittaan alkaa tulla viestejä: ”Miten meni?” Vastaan kaikille koko sydämestäni: ”Niin hyvin kuin ekalta ultrajuoksulta voi toivoa.”
Kursivoidut lainaukset mukailtu lyriikoista Robin: Kipinän hetki; Elastinen: Hallussa, Supervoimii; Journey: Don’t stop believing; Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla.
Peukalo.
TykkääLiked by 1 henkilö