Hivuttaudun rinnettä alas hitaammin kuin kävelyvauhtia, varaten mahdollisimman vähän painoa oikealle jalalle. Jos erehdyn ottamaan vähänkin reippaamman askeleen, pohjekramppi palaa välittömästi.
Mitä h*****tiä teen täällä? Vaarojen piti olla onnistunut päätös lyhyeksi jääneelle juoksukaudelle. Luulin tuntevani reitin, mutta aliarvioin sen jälleen kerran. Miksi ikinä kuvittelin, että tämä olisi kivaa?
Ikinä ennen en ole odottanut sataman hiekkatietä näin palavasti. Enemmän kuin mitään muuta, haluan pois täältä. Jokainen askel sattuu.
Mutta keskeyttäminen tuntuisi vielä pahemmalta, vakuuttelen itselleni. Jatkan siis nilkuttamista eteenpäin.
***
Jauholanvaaran huipulta aukeava näkymä on yhtä huikaiseva kuin aina. Täältä näkee lähes koko reitin. Pohdin, mikä vastapäisistä huipuista on Ryläys, ja kuinka uskomatonta on, että ihmiskeho pystyy tällaiseen taipaleeseen.
Vielä uskomattomampaa on, kuinka lokakuun aurinko hivelee paljaita käsivarsia. Edes tuuliselle näköalatasanteelle pysähtyessä ei ole kiire minnekään.
Kun jatkan matkaa, jalat ovat kevyet, mieli täynnä toivoa. Juuri nyt kaikki maailmassa on oikeilla paikoillaan.
***
Osaan jo lähes ulkoa reitin mäet, mutkat, pitkospuut ja kalliot. Vaikka etenen omasta mielestäni rentoa vauhtia, matka taittuu nopeammin kuin odotin.
Kiviniemen huoltoon tullessa tuntuu, kuin olisin vasta lähtenyt matkaan. Ainoastaan toinen polvi esittää eriävän mielipiteensä, mutta yritän olla huolestumatta siitä liikaa.
Kolinvaaran äkkijyrkät rinteet menevät jo rutiinilla, lähes huomaamatta. Ensimmäisillä kerroilla tällä reitillä ne tuntuivat epätoivoisen raskailta.
Ryläyksen huipulle tullessa puoliksi odotan näkeväni telttasaunan, mutta näköalatasanne on tyhjä. Juuri tähän kohtaan matkaa palkinnoksi säästämäni banaani on muuttunut liisteriksi repussa. Syön sen silti.
Toisen huollon lähestyessä jalat tuntuvat puoliksi jähmettyneeltä betonilta. Hetkeksi havahdun kuplastani ihailemaan mäntyjen välistä siivilöityvää valoa. Vesipisteellä lyöttäydyn aiemmin tapaamani juoksijakaksikon peesiin, mutten pysy pitkään mukana.
Reitin eniten pelkäämäni kohta on pitkä ja jyrkkä alamäki Mäkrävaaralta kohti Pielistä. Viime vuonna tässä kohti jalat sanoivat sopimuksen irti. Mäki on vielä pidempi kuin muistin, mutta pääsen sen alas kohtuullisen helposti ja jatkan juosten metsäautotietä pitkin.
Aivan metsäautotien lopussa kipeän jalan pohje yhtäkkiä kramppaa niin, että pysähdyn lähes seinään. Sadatteltuani hetken lähden linkuttamaan eteenpäin suolakiteitä ja urheilujuomaa imeskellen.
Pikku-Kolin rinteissä juoksijoita menee ohi. Yksi jää seuraamaan huteraa menoani pitkäksi aikaa, kunnes hoputan hänet menemään edeltä omaa vauhtiaan. Joku luulee minua perusmatkalaiseksi. Nolottaa.
Kun vihdoin pääsen rantatielle, juokseminen muistuttaa epämääräistä vaappumista, mutta pystyn sentään reippaaseen sauvakävelyyn. ”Kyllä se maali sieltä vielä lyötyy”, huikkaa vastaan tuleva toimitsija. Mutisen jotain epämääräistä vastaukseksi.
***
Hiihtohissin vaijeri katoaa ylempänä sumupilveen. Ilma on vielä kolea, mutta päivästä luvataan lämmintä. Hotellin piha-alueen kiveykset kiiltävät tummina ja kosteus tunkeutuu ohuen merinopaidan läpi.
Tarkistan vielä kerran kokoontaittuvien kävelysauvojen kiinnityksen ja kiristän kengännauhat. On aika.
Tuntuu oudolta kävellä tyhjän lähtöalueen läpi suoraan polulle odottamatta kuuluttajan merkkiä. Loivasti kumpuilevalla reitillä pääsen heti omaan mukavaan matkavauhtiini.
Olen valmis ottamaan vastaan, mitä polulla on tänään annettavana.
***
Tällä kertaa loppunousuun ei synny valojen letkaa, vaan puurran eteenpäin yksinäni. Moni kammoaa Vaarojen viimeisiä kilometrejä. Minulle edessä kohoava rinne on merkki siitä, että jos olen päässyt tähän asti, pääsen maaliinkin.
Viimeisen jyrkän rinteen huipulla kannustajajoukko kalisuttaa kelloja. Ääni tuntuu alleviivaavan matkaa, joka välissämme on.
Vasta kohdalla tunnistamme toisemme otsalamppujen häikäisevässä valossa. Seurakavereiden kannustus tuntuu melkein fyysisenä lämpönä yksinäisen taipaleen jälkeen.
Jos maalisuoria voisi pullottaa, meillä olisi käsissämme maailman vahvin kipulääke. Yhtäkkiä matkan rasitus on poissa.
En nilkuta maalikaaren ali sauvoihin nojaten, kuten olin kuvitellut, vaan juoksen, ihan oikeasti juoksen. Nostan kädet ilmaan tuuletukseen, tietämättä varsinaisesti mille.
Tunteita helpotuksesta pettymykseen humahtaa lävitseni, kun raahustan hakemaan varustekassini. Miksi tein tämän itselleni taas?
****
Alkuviikosta joku kysyy: ”Nähdäänkö ensi vuonna Eteläpäässä?”
”Sovittu”, vastaan epäröimättä.
Sisunainen 